Lapsuudenkodin kauppakirja allekirjoitettiin keskiviikkona. Olisin odottanut, että kokisin suuriakin tunteita siitä, että ensimmäistä kertaa talo kuuluisi jollekin muulle, kuin meidän suvun jäsenelle. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olen valmistautunut asiaan jo monta vuotta ja käsitellyt asian kunnolla jo ennen kuin koko talo laitettiin myyntiin. Vaimolta kyllä pääsi itku.
Olen sitä mieltä, että ihminen ei voi raahata koko mennyttä elämäänsä mukanaan. Tavaroihin ei saisi liikaa kiintyä – ei edes kotitaloon. Toki koti on rakas ja täynnä muistoja. Muistot on kuitenkin ihmisissä – siinä mitä minä ja perheeni olemme kokeneet tai mitä minä ja vaimoni olemme kokeneet asuessamme tuossa talossa. Ei se talo niitä muistoja kanna mukanaan, vaan minä ja vaimoni ja muut talon entiset asukkaat. Talo ei loppujen lopuksi ole kuin kasa tiiliä ja lautaa, jos rumasti sanotaan.
Nyt talo on kuitenkin myyty ja sillä sipuli. Pakkasimme saman tien elukat autoon ja ajoimme mökille Hirvensalmelle. Vaikka äsken juuri kirjotin, että talo ei ole juuri muutakuin kasa tiiliä ja lautaa, niin silti täytyy myötää, että meidän sukumökki Puulaveden rannalla on kuitenkin ehkä hieman enemmän. Tämä mökki on ollut meille aina pakopaikka silloin, kun kaikki muu on mennyt päin helvettiä. Täällä saa aina nukuttua ja täällä herää aina virkeänä ja täynnä uutta tarmoa. Olemme vaimon kanssa ajatelleet niin, että tämä on se paikka jota ei saa koskaan myydä. Jos joskus meillä menee elämässä kaikki muu pieleen ja meillä ei ole enää mitään jäljellä, niin on ainakin tämä Puulan mökki! Asutaan sitten täällä ja mietitään mitä sitä on tullut elämässä tehtyä.
Mirvan siskonpoika kalassa Puulalla 2013
Maanantaina ajamme Kuusamoon viimeistelemään kaupat Raatesalmen tilasta. Muuttokuorma lähtee etelästä 24.6.
Uskomatonta – tämä elämä!
– Vesa
Unelmia ja lahoja lautoja 